Kuuluisan ja arvostetun Grantan tuominen Suomeen on päätoimittaja Aleksi Pöyryltä ja muulta toimittajakunnalta varmasti tärkeä kulttuuriteko, mutta, mutta... Ainakaan ensimmäisen Grantan raaka-aineista ei valmistu mitään kovin herkullista tai suussa sulavaa. Ruoka on nimittäin sellainen sekamelska, että en oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kirjaan on koottu yhteensä 22 novellia, romaanikatkelmaa tai muuta tekstiä eri kirjoittajilta. Ulkomaisten nobelistien tuotoksia on heitetty kotimaisten kirjailijoiden tekstien lomaan, jolloin jälkimmäiset eivät ainakaan erotu edukseen. Vaikka eihän tämä ole mikään kilpailu...

Toisaalta on hienoa, että Granta pyrkii rikkomaan kirjallisuuden raja-aitoja ja esittelemään kaikenlaisia tekstejä tasavertaisina rinta rinnan; toisaalta taas tekstilajien kirjo tekee kokoelmasta sekavan ja laatu vaihtelee hurjasti. Granta on alaotsikkonsa mukaisesti "uuden kirjallisuuden areena", mutta kuinka "uusia" muka ovat kokoelman alun perin 1980-1990-luvulla ilmestyneet tekstit?

Otin Grantaa lukiessa lyhyitä muistiinpanoja jokaisesta tekstistä ja näin jälkeenpäin luettuna niistä tosiaan huomaa, miten epätasainen tekstikokoelma on (ainakin minun mielestäni):

Antti Tuurin "Leipä" on kuin ruokablogin päivitys aiheesta "Näin leivot leipää juuresta" ja - anteeksi vain - minusta hieman pitkäveteinen.
Kazuo Ishiguron "Herkkusuu" on alun perin ollut TV-elokuvan käsikirjoitus, jota ei minusta kuulu lukea kirjasta vaan käyttää vain TV-elokuvan käsikirjoituksena! Sitä oli niin raskasta ja vaikeaa lukea, että jätin sen kesken.
Riikka Ala-Harjan "Nälkä" on kummallinen, lyhyt tekstinpätkä naisesta, eronneesta isästä ja siansorkista.
Philip Teirin muistelo, "Mansikka 1979", on ensimmäinen teksti, jota oli oikeasti miellyttävää lukea.
Georges Perecin "Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhat yhdeksänsataa seitsemänkymmentäneljä aikana" on kirjaimellisesti sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Tästä, jos jostain tekstistä Granta 1 voitaisiin muistaa: teksti on hämmentävä kummajainen, joka pakenee sekä tulkinta- että luokitteluyrityksiä, kuten koko Grantakin. Ehkä kokeellinen teksti olisi toiminut paremmin alkukielellä, eräänlaisena proosarunona?
Leena Parkkisen "Turska" jätti mitäänsanomattoman fiiliksen lattean lopun vuoksi.
Roberto Bolañon "Everstin poika" on käytännössä referaatti zombie/splatterleffasta, jota en ikinä viitsisi katsoa (Mutta miksi luin siitä silti referaatin?! Koska se julkaistiin Grantassa! Ja odotin sillä olevan jokin hieno tarkoitus!) :) Tämä teksti tuli uniin asti.
Rosa Liksomin "Isän 50-vuotisjuhlat" kertoo menneistä ajoista, salaperäisestä Tepa-tädistä Ruotsista ja perinneruoan valmistuksesta sukujuhliin. Ei jää mieleen.
Ryszard Kapuscinskin "Jouluaatto Ugandassa" on kaksiosainen, lähes maagisrealistinen novelli valtavasta kalasta (ja siitä, mitä se on syönyt) sekä miehestä ja tämän palvelijasta, josta "ei ole paljon kerrottavaa", mutta josta novelli kuitenkin kertoo.
Juha Itkosen novelli, "Torstai", kertoo Henrikistä ja Hannasta, jotka jakavat yhteisen ahmimishetken nimeltä mainitsemattomassa 'syö niin paljon kuin jaksat' -buffetissa.
Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" on puolestaan kuin tieteellinen artikkeli: pohdiskelua ja analyysia eräästä mielenterveyspotilaasta.
Miki Liukkosen teksti oli yksi suosikeistani. Mies löytää baari-iltana drinkistään aivan erityisen sitruunaviipaleen. Virkistävän pirteästä ja hauskasta tekstistä tuli Murakami mieleen!
Taiye Selasin "Afrikkalaistyttöjen seksielämä" oli myös aivan omaa kastiaan. Jo pelkkä nimi pistää miettimään: se on jotenkin hätkähdyttävä, jopa uhmakas. Sama pätee tarinaan.
Merja Virolaisen runot eivät uppoa minuun lainkaan.
Olga Tokarczukin "Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi)" on kiehtovan kummallinen ja kutkuttavan häiritsevä. Äiti jättää pojalleen perinnöksi sadoittain säilykepurkkeja, joiden sisältö saattaa yllättää. Herää kysymys, mitä äiti on todellisuudessa yrittänyt säilöä...
Meri Kuusiston teksti "Amerikkalainen" oli tutunoloinen, koska luin siitä alkuvuonna useita arvosteluja blogeista ja muista medioista. Idea amerikkalaista jalkapalloa vauvanaan hoivaavasta naisesta jäi mieleen. Pitäisikin lukea koko romaani...
Nicole Kraussin "Kivet ja artisokat" on lyhyt kokoelma pieniä tekstipätkiä, kuin päiväkirjasta otettuja.
Miina Supisen "Luovan myrskyn ruokalista" taas kertoo siitä, mitä minäkertoja (ilmeisesti kirjailija itse) kirjoituspäivinään syö. Tätäkään tekstiä en osaa oikein pitää "kaunokirjallisena". Tulee sellainen kuva, että Grantan toimittajille on muistunut mieleen, että Supinenkin pitää saada mukaan kokoelmaan, jolloin kirjailijalle on soitettu ja käsketty kirjoittaa ruokaan liittyvä teksti. Supinen ei ole viitsinyt lähteä merta edemmäs kalaan, vaan on yksinkertaisesti kirjoittanut omista syömisistään. Teksti ei tee Supisen kirjoitustaidoille oikeutta.
Nobelisti Doris Lessingin "Kanat ja kananmunat" on ihana kertomus pienen tytön suuresta vastuusta, kun hänen pitää valvoa hautomossa olevia munia.
Anu Silfverbergin "Ylimääräiset kilot" lähtee liikkeelle surullisenkuuluisasta lento-onnettomuudesta Andeilla vuonna 1972, kun eloonjääneet matkustajat turvautuivat kannibalismiin selviytyäkseen vuoristossa hengissä ennen pelastumistaan. Aiheesta olisi varmasti saanut enemmänkin irti; kahden taiteilijan tarina ei oikein iske.
Ote nobelisti Mo Yanin romaanista Viinamaa oli kiehtovan erilainen nimenomaan kirjoitustyylin takia. Kirjailija taitaa pitää metaforien ja vertauksien käytöstä. Tämä kannibalismiin ja jopa pedofiliaan viittaava pätkä oli häiritsevä, mutta samalla taidokkaasti kirjoitettu.
Kokoelman viimeisenä oleva Pirjo Hassisen "Äyriäisbuffet" kärsii hieman siitä, että moni lukija (myös minä) lukee sen heti Mo Yanin taitavan tekstin jälkeen. Hassisen teksti on viihteellisempi ja tragikoomisempi; ehkä hieman melodramaattinenkin.

Moni on kehunut Grantan moniäänisyyttä; minä puolestani toivoisin enemmän panostusta laatuun, en pelkästään tekstien monipuolisuuteen.

Alkuperäinen arvostelu ( )