Kaunis mutta synkkä teos. Päähenkilö Niklas haluaisi parantaa avovaimonsa Innan, mutta parannuskeinoa ei ole. Samalla Niklas lääkitsee itseään viinalla ja lääkkeillä. Teemaa käsitellään mielenkiintoisesti myös harlekiinimaisissa jaksoissa, joissa Nicholas-niminen huippulääkäri operoi potilaitaan.

Kirjan maailmankuva on todella onneton. Kirjaa ei kannata lukea, jos haluaa lohtua tai pitää mukavan mielen. Se kannattaa lukea, jos pitää kauniista kielestä ja hienoista kuvista, haikeasta tunnelmasta. ( )

Yksi syy miksi luen hyvin vähän suomalaista kirjallisuutta: käännöstyön vaivalloisuuden takia suurin osa moskasta tippuu pois eikä koskaan saavu tänne maailman syrjäkylään. Tätä tosin kehuttiin ainakin Nuoressa Voimassa; onneksi kaiken arvostelun kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä. Eniten olen ehkä eri mieltä kommentin kanssa, että tämä olisi nimenomaan naisten kirja: kaikki naishahmot olivat hajuttomia, mauttomia, normaaleita, oman paikkansa maailmassa löytäneitä, täysin ongelmattomia tai varsin mallikkaasti normaalien ongelmiensa (kuten isän kuolema) kanssa kamppailevia ihmisiä. Lisäksi he olivat kovin ohuita, tosin tämä pätee myös miehiin (ja on lisäsyy sille, miksi en lue kovinkaan paljon kotimaista kaunokirjallisuutta). Miehet, kas kummaa, tahtovat seksiä. Sitä on kirjassa hyvin paljon. Samalla he tahtovat "parantaa" romaanin naiset - ne normaalit ja hyvin maailman kanssa toimeentulevat siis. Kukaan ei kehity mihinkään, tosin litteitä hahmoja on kovin vaikea kehittääkään.

Lisäksi romaani alkoi jokseenkin kokeilevalla tyylillä, joka ontui tosin pahasti, mutta tyyli jäi jonnekin unholaan ja loppuromaani olikin tasaista taaperrusta pillusta toiseen. ( )

Esikoisromaaninsa Kahden ja yhden yön tarinoita (2003) tapaan kirja esittää koko joukon väitteitä maailman ja sen osatekijöiden välisistä suhteista. Pohjoiseurooppalaisen kivikylän ruutukaavamaisemiin upotetun tarinan ainekset rakentuvat pääosin aistillisesta jännitteestä, rakkaudesta ja politiikasta. Yhtälailla näiden ytimestä hohkaa myös hukkalämpöä: seksuaalista kylmyyttä, välinpitämättömyyttä ja jopa suoranaista anarkiaa.
Päähenkilöiden, Niklaksen ja Innan, ympärillä vallitsevan kaikkeuden ylläpitäjänä on tuntematon kohtalo, diagnosoimaton sairaus, jonka oireina elehtivät monet ahdistuksen nyanssit. Tasapainoisen olemassaolon perustana ei ole niinkään maailmanjärjestys vaan maailmanparannus. Näiden elementtien ontuvuudesta ja keskinäisestä paremmuuden tavoittelusta syntyvät kirjan dramaturgiset käänteet joiden leikkauspisteissä välkehtii kirjan tumman groteski komiikka. Lääkäriromaani on kertomus rakkaudesta, ihmisen etäisyydestä toiseen; matka, jonka jokainen hylätty tietää olevan jotain aivan muuta kuin pysyvästi läheinen.
Lääkäriromaani on myös kuvaus oman elinympäristönsä rajallisuudesta. Jokaisella teolla on seurauksensa ja seurauksista kannetaan vastuu. Tai ainakin pitäisi kantaa.
Kirjan kieli on pääosin toteavaa, lyhyttä ja suoraa. Hetkittäin Korhosen lauseiden kitkakerroin kuitenkin kasvaa, ja seurauksena on vakuuttavaa todistusmateriaalia suomen kielen eläväisyydestä ja mukautumiskyvystä 2000-luvun lainasanavaateiden täyttämässä kirjallisuusryteikössä. ( )