Hannu Raittila

"Lestadiolaiset suviseurat [...], rokkareita, kauppiaita, helvetin enkelietä ja yliopiston tutkijoita. Tulokseksi saadaan kaaos, joka tuo mieleen Raamatun vitsaukset." Takakansitekstin perusteella romaani vaikutti lupaavalta, mutta teksti jää oudon ulkokohtaiseksi eikä imaise mukaansa, vaikka näistä aineksista voisi saada aikaiseksi hyvinkin hersyvää huumoria. Aloin kiinnostua tarinasta vasta kirjan ulkopuolella, kun katastrofin enteet olivat jo ilmassa. Muuten kirja olisikin varmaan jäänyt kesken, mutta luin loppuun nähdäkseni miten tarina päättyisi. Mielenkiintoisinta kirjassa oli vanha paikallishistoria (olkoonkin että on kyse fiktiosta) ja kuvaus siitä, kuinka sähkö tuli pohjanmaalaiselle maaseudulle.… (mere)

Kirjasta on hankala kertoa enempää paljastamatta yllätyksellistä juonenkulkua. Valitettavasti joudun ehkä tässä jotain raottamaan, jotta saan edes jonkinlaista arviota aikaan.

Tarina kertoo toimittaja-Laurasta, äänimies-Penasta, insinööri-Jaakosta ja hänen vaimostaan Leenasta, joka on myös toimittaja. Mukaan sotkeutuu vielä Lauran 15 vuotta sitten mystisesti kuollut mies. Näiden viiden elämät nivoutuvat yhteen omituisella tavalla, jota en osannut odottaa.

Pidin Pamisoksen purkauksesta todella paljon. Viehättävää oli romaanin yllätyksellisyys; se, kuinka lukijan alta vedetään matto muutamaan otteeseen ihan totaalisesti. Olo on sen jälkeen hiukan psykedeelinen; mikä olikaan totta, mikä ei. Mitä on todellisuus? Kuviot pyöräytetään nurinniskoin ja mielessään joutuu hahmottamaan koko romaanin maailman uudestaan. Ja juuri kun hahmottaminen on viimeistä palaa vaille valmis, se hajoitetaan uudestaan.

En tiedä miten Raittila onnistuikaan tekemään “hajoittamisen” niin, että se ei (ainakaan minua) lukijana ärsyttänyt lainkaan. Normaalistihan lukija vaatii, että tarinalla on alku ja loppu ja välissä kaikenlaista hässäkkää. Pamisoksen purkaus ei täytä näitä odotuksia, vaan on Jotain Ihan Muuta.

Pamisoksen purkausta on tituleerattu myös “Raittilan suureksi lamaromaaniksi”. Se on kyllä hiukan hassu titteli, sillä lama ei varsinaisesti kovin paljoa tule esiin. Lama on ikäänkuin huomaamaton kehys ja tausta missä (lähes) kaikki tapahtuu. Etenkin romaanin alkuvaiheessa lama on esillä enemmän, mutta hälvenee sitten loppua kohden.

Tämä romaani oli hauska sekoitus ja Raittilan resepti tuntui olevan: ripaus dekkaria, hyppysellinen ihmisuhderomaania, kourallinen kehitysromaania, tippa rakkautta ja litra sarkasmia. Lopputuloksena on vinkeä sekametelisoppa, jota suosittelen maistamaan.

-Morre-… (mere)