Pekka Visuri

Kirjan lähtökohdat:

Visurin kirja on kirjoitettu tuoreeltaan ns. Kosovon sodan jälkeen, jolloin se luonnollisesti kuuluu aikalaiskeskusteluun. Kirjoittaja kertaa koko Balkanin kriisin tapahtumat kronologisesti ja kohtalaisen selkeästi, mutta sen lisäksi hän ottaa voimakkaasti kantaa todeten joidenkin poliittisten ja kansainvälisten ratkaisujen olleen vääriä.

Kirjan nimi on enteellinen: Kosovon sota. Oma problematiikkansa on, käytiinkö sellaista sotaa varsinaisesti koskaan ja jos käytiin ketkä siinä olivat osapuolina. Kun tarkastelee Visurin kirjan sisällysluetteloa, kirjoittaja ilmiselvästi tarkoittaa Kosovon sodalla Nato-vetoisen liittoutuman ilmahyökkäystä Jugoslaviaa (tynkä-Jugoslaviaa) vastaan vuonna 1999. Toisaalta Nato tai esim. Yhdysvallat eivät koskaan kaiketi myöntäneet olevansa sodassa. Liittoutuman näkökulmasta kyse oli ainoastaan siitä, että Kosovossa oli ajauduttu humanitaariseen kriisiin, koska Serbia ja serbialaiset johtajanaan Slobodan Milosevic olivat aloittaneet etnisen puhdistuksen ratkaistakseen omalta kannaltaan Kosovon ongelman. Tämä johti täysin hallitsemattomaan pakolaisvyöryyn.

Pakolaisvyöryn syntymisen selittäminen onkin yksi kiistanalaisista kohdista Visurin kirjassa. Nato-maiden johtajien mielestä Serbian etniset puhdistukset albaani-väestöä vastaan aiheuttivat Kosovon kriisin kärjistymisen, jonka seurauksena syntyivät valtavat pakolaisvyöryt. Sitä ennen oli mahdollisesti tuhansia kosovolaisia kerätty vankileireille. Kosovon albaaneja surmattiin järjestelmällisesti ja haudattiin joukkohautoihin. Visurin selitys on se, että pakolaisvyöry syntyi vasta kun Nato-liittouman pommitusaalto alkoi vuonna 1999.

Toinen kiistanalainen seikka, jonka tässä yhteydessä voi nostaa esille, on Visurin väite (s. 84) siitä, että lokakuussa 1998 hukattiin viimeinen realistinen mahdollisuus saada aikaan kunnollinen neuvotteluratkaisu Kosovon kriisiin. Totta varmaan on se, että kun historian pyörä pyörähtää tulee vaihe, jolloin kukaan ei enää voi muuttaa asioiden kulkua, mutta itse vierastan Visurin ajattelutapaa, jonka mukaan lokakuun 1998 jälkeen ei enää olisi voitu neuvottelemalla, keppiä ja porkkanaa käyttämällä, saada aikaan poliittista ratkaisua.

Kirjan rakenne:

Kirjoittaja ilmoittaa kirjan tarkoituksena olevan kattavan, mutta tiiviin kokonaisesityksen esittämisen Kosovon sodasta keväällä 1999 tarkastellen asioita kansainvälisen politiikan näkökulmasta. Sodan näyttävin osuus oli Naton 78 päivää jatkunut Jugoslavian pommitus.

Ensimmäinen luku käsittelee Jugoslavian hajoamista.
Kirjoittajalla on selkeä kuva siitä, että Jugoslavia oli täysin keinotekoinen valtio, joka pysyi koossa ainoastaan kylmän sodan, kommunismin ja Titon ansiosta. Jugoslavian eri kansallisuuksien sisäiset ristiriitaisuudet painettiin Titon eläessä ja vielä kylmän sodan loppumiseen ja kansainvälisen järjestelmän murrokseen asti pois näkyvistä. Oma ongelmansa oli siinäkin, että esim. serbit olivat taistelleet II maailmansodassa liittoutuneiden puolella kuin taas kroaatit olivat olleet natsien liittolaisia.

Kosovon ongelma kärjistyi jo 1980-luvun alussa, kun serbit (jotka olivat vähemmistönä) pelkäsivät jäävänsä maakunnassa vähemmistöön ja kovensivat otteita. Jugoslaviasta irtaantuivat ensimmäisinä sen vaurain ja länsimaisin osa, Slovenia ja sen jälkeen Krotia vuonna 1991. Slovenian itsenäistymisprosessi oli kohtalaisen rauhanomainen. Kroatian itsenäistyminen oli sen sijaan jo vaikeampi. Bosnia-Hertsegovinan itsenäistymisyritys ajoi etnisesti ja uskonnollisesti hyvin rikkinäisen maakunnan sotaan 1992-1995. Sota oli, kuten tunnettua, äärimmäisen traaginen ja julma. Nato aloitti ilmahyökkäykset elokuussa 1995 Bosnian serbejä vastaan. Tämän jälkeen solmittiin marraskuussa Daytonin rauhansopimus Yhdysvaltojen johdolla Bosnia-Hertsegovinan, Serbian ja Kroatinan presidenttien kesken.

Toinen luku käsittelee kehitystä Daytonin rauhansopimuksen jälkeen.
Daytonin rauhansopimuksen (1995) jälkeen kansainvälisen yhteisön tuella saatettiin rauha Bosniaan. Slobodan Milosevic ja Serbia joutuivat tunnustamaan sen, että siihen suuntaan suur-Serbian luominen ei onnistunut. Siksi Milosevic ja muut kiihkomieliset serbit käänsivät katseensa uudestaan etelään, Kosovoon.

Kolmas luku käsittelee Kosovon kriisin kärjistymistä.
Kosovo oli pysynyt kohtalaisen rauhallisena Bosnian sodan aikana. Kosovossa eli itsenäisyyshaaveita. Kosovohan oli julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi jo vuonna 1991, mutta vain Albania oli tunnustanut sen itsenäisyyden. Pristinan professorit ja opiskelijat perustivat LDK nimisen puolueen, jonka tavoitteena oli saada Kosovo itsenäistymään rauhanomaisesti. Sillä aikaa kuitenkin tapahtui jotain merkittävää rajan takana Albaniassa, jossa kommunismin romahdettua ei kestänyt kauaa kuin talouskin ja yhteiskuntajärjestyskin romahtivat ja yhteiskunnan täydellisessä sekasorrossa suuri määrä aseita varastettiin ja mitä todennäköisemmin aseet joutuivat Kosovon albaanien taistelujärjestölle UCK:lle. Kosovo ajautui taistelutantereeksi. Serbien puolisotilaalliset ja sotajoukot rankaisivat UCK:n sissejä hävittämällä kyliä ja eliminoimalla vastarintaa jo etukäteen. Varsinkin serbipoliisien pidätys- ja rankaisuretki Racak nimisessä kylässä 15. tammikuuta 1999 johti Rambouillet'n rauhankokouksen koollekutsumisen, jonka tuloksen Serbia kuitenkin hylkäsi.

Neljäs luku käsittelee ilmasotaa Jugoslaviaa vastaan
Nato ajautui tilanteeseen, jossa uhkaukset eivät enää riittäneet, vaan Naton ilmavoimat aloittivat 24. maaliskuuta ilmahyökkäykset Jugoslaviaa vastaan ilmoittaen maaleina olevan ennen muuta Jugoslavian tärkeät sotilaskohteet. Nato ei kaiketi koskaan tunnustanut että kyseessä olisi sota, vaan heidän mielestään kyseessä oli humanitaarinen interventio, jotta Kosovon albaanit voitaisiin pelastaa. Naton ilmaiskut osuivat vääriinkin kohteisiin, karkein virhe lienee ehkä Kiinan suurlähetystön pommittaminen. Sen seurauksena YK:N mahdollisuudet osallistua konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun vähenivät huomattavasti.

Viides luku käsittelee sodan päätöstä ja seurauksia. Nato oli kieltämättä hankalassa tilanteessa, Jugoslavia ei taipunutkaan niin nopeasti kuin yleisti kaiketi uskottiin. Toisaalta Naton puolella ei ollut juurikaan halukkuutta lähettää varsinaisia maajoukkoja taisteluihin. Erilaisia rauhanaloitteita esiintyi, varsinkin Saksa oli aloitteellinen saadakseen pommitukset loppumaan, mutta ne eivät johtaneet tuloksiin ennen kuin EU:n edustaja presidentti Martti Ahtisaari ja Venäjän edustaja Viktor Tshernomyrdin johtama delegaatio tapasi Milosevicin Belgradissa 2. kesäkuuta 1999. Ilmeisen ratkaisevaa oli, että ns. G 7 -maat ottivat Venäjän edustajan mukaan, jolloin ratkaisun hyväksyminen Jugoslavian puolella helpottui. Jälkeen päin on syytetty, että YK sivuutettiin täysin.

Kosovon rauhanturvajoukot eli KFOR-joukot siirtyivät Kosovoon. Nato juhli voittoa. Slobodan Milosevic pysyi kuitenkin vallassa. Visurin arvio sekä pommitusten tuloksellisuudesta, että rauhan kestävyydestä on synkkä. Ilmahyökkäykset oli Visurin mielestä katastrofi ja maasotaan joutuminen oli lähellä. Visuri ennakoi, että koko Balkan ja ennen kaikkea Kosovo pysyy rauhattomana jatkossakin.

Tosiasiassa Balkanin alue on pysynyt kohtalaisen rauhallisena viime aikoina. Jälleenrakennus sekä Bosniassa, Kosovossa että Jugoslaviassa kestää tietenkin kauan.

Kosovon sodalla oli vaikutuksia myös kansainväliseen politiikkaan. Yksi seuraus oli yhä kiihtyvä tarve luoda EU:lle itsenäinen kriisinhallintajärjestelmä. Jossain määrin esim. Saksaa ja Ranskaa närästivät Yhdysvaltojen linjaukset ilmahyökkäysten suunnittelussa ja toteuttamisessa. Amerikkalaiset ajoivat tietenkin vahvemman oikeudelle omia linjauksiaan ja toisaalta Yhdysvalloissa esiintyi vahvaa julkista mielipidettä, että kyseessä eivät ole Yhdysvaltojen kannalta strategiset edut joten mitä amerikkalaiset sotilaat siellä sotisivat. Ehkä onkin tullut aika tunnustaa, että Eurooppa kantakoon huolta omista kriiseistään. EU:n Kölnin huippukokouksessa aloitettiin kriisinhallintajoukkojen suunnittelu.

Kirjan ansiot ja puutteet:
Suurin ansio on tietenkin, että kirja on kirjoitettu kohtalaisen tuoreeltaan. Visurin kritiikki on monin paikoin oikeutettua, mutta hän voisi ehkä paremmin tuoda esiin myös toisen puolen näkemyksiä. Visuri edustaa ilmiselvästi vanhaa geopoliittista ajattelua, jonka mukaan Balkanin sotien syyt olivat etnisiä ja uskontoon kytkeytyviä.

Kirja kuuluu aikalaiskeskusteluun, jota Suomen kaltaisessa maassa ei koskaan ole liikaa. Varsinaisena tutkimuksena sitä on vaikea pitää, Visuri on koonnut käytettävässä olevasta lähdeaineistosta luettavan kokonaisuuden, jossa hän selkeästi tuo myös omat kantansa esille. Kuva Balkanin traagisista tapahtumista yleensä ja erityisesti Kosovon kriisistä tarkentuu ajan myötä kun eri osapuolten arkistomateriaali on tutkijoiden käytössä.… (mere)